Kerron tässä, kuinka Kaikkivaltias Jumala kutsuu yksilöihmisen pelastukseen ja kuinka hän vaikuttaa antaessaan etsikkoajan ihmiselle.
”Jumala puhuu tavalla ja puhuu toisella; sitä vain ei huomata. Unessa, öisessä näyssä, kun raskas uni valtaa ihmiset ja he nukkuvat vuoteillansa, silloin hän avaa ihmisten korvat ja sinetillä vahvistaa heidän saamansa kuri tuksen, kääntääkseen ihmisen pois pahasta teosta ja varjellakseen miestä ylpeydestä, säästääkseen hänen sielunsa haudasta ja hänen henkensä syöksymästä pätsiin.” (Job 33:14-18). Tässä on selvä kuva Jumalan tavasta kutsua ihmisiä yhteyteensä. Hän ei jätä ihmistä epävarmuuden tilaan kutsues saan.
Jeesus sanoi: ”Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” Joh. 10:10.
Kerron, miten elämäni alkoi. Synnyin tähän maailmaan vuonna 1959 kolme kuu kautta liian aikaisin. Painoin 1 500 grammaa. Siihen aikaan keskoskuolleisuus oli korkea; lääketiede ei ollut vielä kehittynyt – nykyisin voidaan pelastaa 700-grammaisia lapsia. Minun kohdallani ei tiedetty jäisinkö henkiin; odotettiin vain. Suoritettiin hätäkaste, jotta pääsisin kirkkauteen: luterilaisen opin mukaan ihminen tulee lapsena kastaa, jotta hän muka kasteessa saisi Pyhän Hengen ja pelastuisi. Raamatun mukaan näin ei kuiten kaan ole, vaan pieni lapsi on viaton ja sellaisena hänellä on pääsy taivaaseen.
Äidilläni oli keuhkotauti hänen odottaessaan minua, ja syntymässäni sain hänestä tartunnan. Sairastin neljänteen ikävuoteeni asti ja olin useita kertoja kuoleman rajoilla. Lääkäri teki virheellisen diagnoosin: minulle annettiin lääkettä ja sanottiin, että paranisin. Minut lähetettiin kotiin. Siellä tilani alkoi kuitenkin heiketä. Isäni sai kehotuksen viedä minut sairaalaan – uskon, että Jumala vaikutti isässäni. Pääsin suoraan leikkaukseen, jonojen ohi. Minulla olisi ollut puoli tuntia elinaikaa. Molemmat keuhkoni olivat miltei lakanneet toimimasta, toisen keuhkon keski lohko oli tuhoutunut. Kuitenkin minut saatiin elvytetyksi: Jumalan armo toimi toisen kerran elämässäni!
Sain sittemmin jälleen keuhkoihini varjostumia. Näytti siltä, etten paranisi, mutta jostain kuitenkin toipuminen alkoi, kuin ihmeen kautta.
Myöhemmin jouduin auto-onnettomuuteen. Törmäyksessä lensin lasia kohti; olisin lentänyt sen läpi kadulle asti, jollei isäni olisi saanut otetuksi minua jaloista kiinni. Kolmannen kerran Jumalan armo vaikutti elämässäni, vaikka saatana olisi halunnut tuhota sen!
Ollessani kansakoulun neljännellä luokalla kuulin ensimmäisen kerran Jeesuksesta. Koulussani vieraili ryhmä, joka lauloi: ”Jeesus saapui sydämeeni ja muutti kaiken.” Olin usein ihmetellyt, mistä kaikki oli saanut alkunsa. ”Ei tämä kaikki voi olla sattumaa – joku on tämän takana! Jossakin on Jumala. Ei ihminen voi olla apinasta kehittynyt, vaan joku on hänet luonut”, ajattelin ja mietin, minne joutuisin kuoltuani. Uskoin taivaa seen; minulla oli taivaskaipuu. Pelkäsin kuitenkin kuolemaa.
Tietoisena Jumalan olemassaolosta jouduin jälleen auto-onnettomuuteen. Olin ollut sillan alla ongella – ja seuraava muistikuvani on, että makasin maassa. Kuinka sinne jouduin, en muista enkä käsitä. Olin kävellyt auton eteen kuin unessa; auto ajoi päälleni.
70 kilometrin tuntinopeudella ja lensin kymmenen metriä ilmassa. Menetin tajuntani; ohimooni, rintakehääni ja polveeni tuli suuret ruhjeet. Kaikki kävi salamannopeasti; en ehtinyt sanoa: ”Jeesus, anna syntini anteeksi!” Kuitenkin minuun jäi henki, kiitos Herralle! Muuten olisi herännyt tuonelassa ja varmaankin joutunut kadotukseen. Saatana tahtoi jälleen tappaa, ryöstää elämäni, mutta Jumala oli armollinen!
Murrosiässä aloin tehdä tuttavuutta alkoholin ja muiden paheiden kanssa. Minulta alkoi olla elämänhalu poissa. Oli raskasta nähdä, kuinka maailmassa sorrettiin tyhmiä, köyhiä ja halveksittuja. Myöhemmässä vaiheessa sorruin runsaaseen alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöön. Mukaan tuli myös kumiliimojen ja tinnerin haistelu. Tein monta itsemurhayritystä: viiltelin ranteitani auki, rikoin neljä kuumemittaria ja nielin niiden elohopean tietämättä, että se oli vaarallista. Armeijassa söin suuria paloja rotanmyrkkyä. Päälläni oli itsetuhon henki, joka sanoi: ”Ei kannata enää, tapa itsesi!” Kiitän Jumalaa siitä, etten hukuttautunut, en hypännyt alas ikkunasta enkä ampunut itseäni ollessani ase kädessä yövartiokierroksella. Kaiken tuskan, ahdistuksen ja masennuksen keskellä oli toivo. Olin kuullut ihmisten sanovan, että aurinko paistaa risukasaankin; se ei koskaan ollut tavallinen aurinko.
Minulla oli hyvin vaikea lapsuus. Äitini sanoi lääkärin suulla, että olin mahdoton tapaus kaikille ihmisille. Minua tutkittiin kuinka sopeutuisin tavallisten ihmisten elämään? En sopeutunut ainakaan ihmisten toivomalla tavalla.
Mutta kun ihminen uudestisyntyy, katoaa se, mikä on vanhaa, ja uusi tulee tilalle. Tullessani uskoon sain rauhan ja vapauden Jeesuksen Golgatalla vuodattaman veren kautta. Jumala on ihmeellinen: alkoholin käyttö ja tupakanpoltto jäivät, itsemurhakierre katkesi; nämä ovat olleet poissa kaksitoista ja puoli vuotta eivätkä ole enää mieleeni tulleet. Muutoin on elämässäni kyllä ollut taistelua. Uskovina meillä on edessämme toivo. ”Se toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun sisä puolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt” (Hebr. 6:19-20). Emme ole panneet toivoamme tähän elämään, tämän elämän ajaksi, vaan tuonpuoleiseen!
Jari Pasanen